Nkosi Sikelel' iAfrika part I

Jatkanpas näitä mun matkasepostuksia, vaikka ei ne varmaan ketään oikein kiinnosta :D Itelle tulee kuitenkin hyvä mieli, kun saa menneitä reissuja muistella. Tipattoman johdosta oon ihan sairaan tylsistyny, eli taitaapi tänä iltana tulla jopa kaksi postausta.

Ekana voitaisiin matkata mulle kaikkein rakkaimpaan maahan eli Etelä-Afrikkaan. Siellä vietin siis vuoden verran aikaa 2005-2006. Vaihtoon lähtemällä tein oikeastaan tytöille oharit, oltiin nimittäin K:n ja S.n kanssa sovittu, että lähdetään Maltalle kielikurssille. Mä ne sinne houkuttelin lähtemään ja sitten kun varausmaksut oli maksettu, niin ilmoitin, että "joo en mä lähekkään teidän kanssa, mä lähen vuodeksi Afrikkaan, sori". :D



Tuo vuosi oli tähän astisen elämäni paras vuosi. Jokainen vaihtari tietää, miten uskomatonta tuo vaihtoaika on, sitä ei oikein voi kenellekkään selittää, joka ei sitä itse ole kokenut. Afrikka-vuodesta on kyllä ihan mahdoton tehdä sellaista "oikeaa" reissu-postausta, mutta yritän kohokohdat saada jotenkin kerrottua vaikka siinä kahdessa osassa, eka kertokoon koulusta ja perheistä ja muusta shaibasta, toiseen voisin sitten tarinoida juttuja Etelä-Afrikassa tehdyistä reissuista.

Matkaan siis lähdin heinäkuun puolessa välissä. Helsinki-Vantaalle jäi märisemään porukoiden lisäksi K. Itse en kyyneleitä tirauttanut, niin innoissani olin. Meitä lähti Etelä-Afrikkaan yhteensä neljä tyttöä, kolme meistä lensi Suomesta Ranskaan yhdessä, missä sitten viimonen tytteli ootteli. Ranskassa vaihto ja yökoneella lähdettiin kohti Johannesburgin lentokenttää.

Mä siis oleskelin Johannesburgissa. Johannesburg on jaoteltu silleen tosi oudosti tosi moneen osaa, joka on sitten taas jaoteltu moneen osaan (en oikeasti osaa selittää tätä :D). Tarkemmin siis asuin Albertonissa ja siellä Brackendownsissa, Raceviewssa ja Brackenhurstissa.



Ensimmäinen perhe johon asetuin oli Mokelen perhe. Asuin siis mustassa perheessä, mikä oli aivan mahtava asia. Etelä-Afrikkassa näkyy vielä selvästi apartheidin arvet ihmisten asenteissa. Mustassa perheessä asuminen antoi mulle kuvan myös siitä toisesta puolesta; näin paljon sellaista, jota moni valkoihoinen ei Etelä-Afrikassa näe ja samoin asenteeni oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi monilla muilla vaihtareilla, jotka asuivat vain valkoisissa perheissä. Opin myös jonkin verran zulua ja sothoa tuona aikana, siis ihan vaan muutamia hassuja sanoja mutta opinpahan kuitenkin. Mokeleiden kanssa pääsin käymään slummialueilla ja olin jopa viikon yhdessä noista slummialueen kouluista.

Oma kouluni oli Bracken high school. Meidän koulu oli se "pahis"koulu koko Johannesburgissa, kaikki pelkäs meitä :D Oli ihan huippua, kun multa kysyttiin, että mitä koulua käyn ja sanoin käyväni Brackenia, niin näin sen kauhun tyyppien silmissä. Koulu oli muutenkin tosi jees, vaikka opetuksen taso olikin monta vuotta jäljessä lukion opetuksesta. Opet tykkäs musta, koska oikeesti tein siellä jotain. Tämä taas johtui siitä, että kaikki oli niin helppoa :D Enkun tunneista tykkäsin eniten, oli mahtavaa olla tunneilla, joissa opiskeltiin englannin kirjallisuutta eikä sitä paskaa kielioppia. Eli äikästä tykkäsin Suomessa niin äikästä tykkäsin myös siellä. Olin kaikkien mielestä niin ylisöpö aksenttini kanssa ja kaikkia kummastutti myös mun ihmettely niiden koulusysteemiä kohtaan. Siellä oli siis koulupuvut (joita vihasin yli kaiken) ja valvojaoppilaat (ton otin niin Harry Potterista, mutta ku siinä prefect on suomennettu noin), jotka oli ihan natseja. Oli koulutanssiaiset ja vammaset säännöt. Jouluntiennoilla kouluun tuli nimittäin semmoinen sääntö, ettei tyttö ja poika saa olla metriä lähempänä toisiaan koulupuvut päällä, tämä johtuen siitä, että joku opettaja oli yllättänyt erään nuoren parin heittämästä kielimoukkua koulupuvut yllään. Natsimeininkiä mutta ainakin erilaista.

Mun luokka koostui pelkistä tytöistä, joten voitte kuvitella, millasta paskan puhumista, selkään puukottamista ja kieroilua siellä oli koko ajan käynnissä. Jollain kumman tavalla mut jätettiin onneksi noista tappeluista aina pois, niin onnistuin olemaan kaikkien kaveri. Suurimmalla osalla tunneista ei onneksi oltu koko luokka yhdessä, siinä olisi pää voinu hajota. Koulusta sain ihan sairaan hyviä ystäviä, joita mulla on hirveä ikävä. Viimeset koulupäivät ennen mun lähtöä oli ihan hirveitä, märistiin vaan koko ajan. Tytöt järjesti mulle läksiäiset ja ystäväni Vicentia jopa kirjotti mulle nätin runon, jonka kävi sitten aamuavauksessa lukemassa mun vikana päivänä. Oli niin ihanaa olla viimenen koulupäivä naama turvoksissa ja silmät punasena. Opettajat koulussa oli myös (loppujen lopuksi) aivan ihania. Enkun ja biologian opettajista tykkäsin koko ajan hirveesti, ne oli niin ihanan herttasia (vaikka biologian opettaja on oikeasti ehkä maailman pelottavin ihminen). Kotsan opettaja oli vittumainen, mutta lopen ihan mukava, kun ei ottanu sitä sen vittuilua niin tosissaan. Historian open kanssa tulin hyvin toimeen, koska se luuli, että tiedän kaiken Euroopan historiasta, koska tiesin mikä on KGB. Kuviksen opettaja oli sitten ihan oma lajinsa. Eli mrs. Marais. Huh, mikä persoona! Sen tunneilla piti oikeasti tehdä hommia ja osata piirtää. Se oli ihan hullu natsi ja mäkin sain siltä muutamat aika jäätävät huudot. Ja sen koira. Se siis raahasi mukanaan joka paikkaan koiraansa, joka piereskeli. Eli haisi ihan törkeän pahalle koko ajan. Joulun alla tämä kyseinen rouva kuitenkin mut yllätti, soitti nimittäin ja kutsui mut sen luo. No, aamulla se sitten nouti mut ja vei ensin apartheid-museoon ja sitten vielä Johannesburgin taidegalleriaan. Kotonaan se sitten vielä esitteli kaiken maailman taidekirjat ja oli ihana puhua sen kanssa taiteesta. Loppujen lopuksi herttainen mummeli, sitä mulle tuli varmaan kaikkein eniten ikävä.



Kolme kuukautta asuin Mokeleiden kanssa ja sitten muutin Raceviewiin Tracin ja Chrisin ja niidne miljoonan elukan luokse. Traci ja Chris on siis lapseton pariskunta, jolla on ollut ihan tajuton määrä vaihtareita ja mäkin sittne luonnollisesti sinne eksyin. Näistä tuli mun ekat toiset vanhemmat ja mut niin hemmoteltiin pilalle niiden luona. Traci jakoi mun intohimon shoppailuun ja joka viikko käytiinkin vähintään kerran ostoskeskuksia kiertelemässä. Chris oli aluksi vähän mörrikkä, mutta lämpeni sitten mulle lopulta, kun löydettiin yhteinen sävel rokin ja suklaan ansiosta :D



Chrisillä ja Tracilla oli siis tosiaan törkeä määrä elukoita. Sieltä löyty saksanpaimenkoira Mishka, pikkupuudeli Kayla (meillä oli viharakkaus-suhde), kaksi järkyttävän energistä huskya nimeltään Diesel ja Togan, kisuli Cleo ja paholaisen sikiö, maailman kamalin papukaija Monty. Monty vihas mua niin kympillä. Se ehkä vaistosi mun lintupelon ja käytti kaikki mahdollisuudet hyökätä mun kimppuun. Mua aiemmin Tracilla ja Chrisillä oli asunu toinenkin suomalainen vaihtari, joka oli opettanu Montyn kiroilemaan suomeksi. Jostain syystä tuo papukaija sitten mulle aina lauko "haista vittua" :D

Joulun jälkeen muutin sitten kyynelten saattelemana Traciltä ja Chrisiltä Ericin ja Moiran luokse. Siinä tuli sitten mun toiset tokat vanhemmat. Niiden luo kotiuduin heti ja lopun aikaa sitten siellä asustelinkin. Niiden luona viihdyin varmaan kaikkein parhaiten. Olin niiden "kolmas lapsi" ja mua sitten myös kohdeltiin sen mukaan, niin hyvässä kuin huonossa. Ericin ja Moiran kanssa mulla oli ehkä eniten vapautta; sain kulkea aikalailla miten halusin ilman suurempia selittelyitä ja sain jopa juoda :O (Rotary-vaihtareilla on siis säännöt, joissa juominen on kielletty. Sitähän noudatettiin, krhm). On niin hirveän vaikea eritellä, miksi näiden ihmisten kanssa oli niin ihana asua, se vaan oli. Toki koti-ikävä vaivasi aina välillä, mutta siitä onneksi pääsi yli. Päiväkään en vaihtaisi pois.

Tästä tuli taas tämmöistä jaarittelua, katotaan jos toiseen postaukseen saisi jotain järkeä.

Stokiksen teiniangstaus

Kevät puskee hullua vauhtia päälle ja mitä enemmän arska paistaa, niin sitä kovemmin minun matkakuume nousee. Näin käy joka vuosi. Tää on niin maailman ahistavin tunne, aiemmin olis ollu aikaa mutta ei rahaa matkusteluun, nyt taas toisin päin kun työkuviot estää pidemmän poissaolon maisemista. Jonkun verran kun on tullut matkusteltua, niin tulee ihan tyhmä olo jos pidempään joutuu Suomessa pysymään. Pistän siis nyt tulemaan semmoisen pienen matkakertomusten sarjan noista mun unohtumattomista matkoista.

Helpostusta on tulossa kuitenkin parin viikon päästä, kun lähdetään Nenan kanssa pikkureissulle Tukholmaan. Millään en jaksaisi odottaa, varmasti loisto reissu tulossa! Eihän kenkien ostelu matka voi muuta ollakkaan kuin hyvä. Niin ihanaa päästä Tukholman vanhaa kaupunkia koluaan, siitä on ehkä joku noin miljoona vuotta kun viimeksi Tukholmaan ylipäätään pääsin. Ensimmäinen stoori siis keskittyköön viimeisimpään käyntiini naapurimaassa.

15-vuotias taisin olla silloin kun Ruotsissa viimeksi käytiin. Ihan hullu murkkuikä ja teiniangsti päällä ja toden näköisesti noista syistä johtuen tämä reissu jäi viimeiseksi jonka vanhempieni kanssa tein :D Velipoika ei lähteny tuonne mukaan, se oli silloin lähdössä parin viikon päästä Jenkkeihin, niin halusi viettää viimeiset hetkensä ennemmin kavereiden kanssa kuin porukoiden ja ärsyttävän sekä kiukuttelevan pikkusiskon kanssa. Tämähän passasi mulle paremmin kuin hyvin, sillä sain mukaan ystäväni K:n. K:n kanssa oltiin jo aiemmin reissattu ulkomailla hänen perheensä kanssa, niin molemmat tiedettiin, että hyvä reissu olisi luvassa.

Terminaaliin saapuessa luultiin K:n kuolleemme ja päässeemme taivaaseen. Siellä oli nimittäin joku nuorten BRASILIALAINEN jalkapallo joukkue. Siinä sitten silmät kiiluen typerä hymy huulilla ihasteltiin noita meitä vaan vähän vanhempia tummia komistuksia. Muut matkaajat olivat lähinnä mummoja ja lapsiperheitä, joten niitä hymyjä sateli takaisinkin päin. Isihän tästä hirveästi tykkäsi.

Saatiin siis käsky käyttäytyä nätisti. Meillä oli K:n kanssa oma hytti, porukat siis nukkuivat eri paikassa. Syötiin ja shoppailtiin porukoiden kanssa ilta ja kun vanhukset lähtivät nukkumaan, piti meidänkin luvata, että hyttiin mennään ja ruvetaan nukkumaan. Joo joo, ilman muuta. Kyllähän me sinne mentiin, mutta turvallisen väliajan päästä niin lähdettiin vaeltelemaan laivaa ympäri ja päädyttiin laivan diskoon, siihen siis johon ei niitä papereita tarvi vasta kuin tietyn kellon ajan jälkeen. Siellähän ne meidän ihanat suklaasilmäiset Ronaldot sitten oli, kaikki kolmekymmentä. Onnellisia tyttöjä oltiin, kun nämä haki meitä tanssimaan ja niiden kanssa saatiin bilettää. Harmi vaan, että pojilla heilu kyllä peppu paljon paremmin kuin meillä. Diskosta sitten lähettiin parin poitsun kanssa vielä laivan käytäville hengailemaan ja olihan ne nyt kivoja. Vähän vaan niitä siinä pussailtiin ja hihiteltiin keskenämme. Pikku pakokauhu alko vaan meitä ujoja ja kilttejä tyttösiä vaivaamaan siinä vaiheessa, kun pojat alko kyseleen meidän hytin numeroa ja kun ei sitä kerrottu, niin niiden valmentaja tuli antamaan meille jonkun hytin avainta ja käski sinne ilmaantua. Joo. Ei kiitos nyt kuitenkaan. Siinä sitten jotain paskaa tekosyytä väännettiin ja lähdettiin karkuun, juuri silleen niin kuin Tuiskulassakin tehtiin: "mä tuun ihan kohta takasi".

Eihän me kuitenkaan nukkumaan vielä menty, vaan jatkettiin laivan tutkimista. Sieltä sitten löydettiin kaksi suomalaista poikaa, joiden kanssa iltaa vietettiin. Huomasi taas miten pieni maa Suomi on, ne tiesi meidän luokkakavereita lätkän kautta ja saatiin kuulla, miten paska Nivala Cowboys on. Hirvetä herneet siitä sitten vedettiin nokkaan, mehän kuitenki oltiin niin vannoutuneita faneja silloin, kaikki talvi-illat kun vietettiin jäähallilla hikisiä poikia kytäten ja omaa persettä jäädyttäen. Brassipojathan sitten alko ilmestymään aina joka nurkan takaa ja kun ei haluttu selitellä miten nyt näin vaihdettiinkin seuraa lennosta ja ei niille pesää haluttu antaa, niin kärräiltiin sitten ostoskärryillä ympäri laivan käytäviä niitä karkuun.

Yön riekkuminen sitten kostautui aamulla. Meikäläinenhän ei todellakaan ole mikään aamuihminen ja lyhyet yöunet saa mut niin kiukkuiseksi. Tähän vielä sitten yhdistetään se murkkuikä niin voilá! Katastrofi on valmis.

Päivä siis oli tarkoitus viettää Tukholmaa kierrellen ja shoppaillen. No, mua alko vituttaan ensimmäisen kerran vanhassa kaupungissa (sinne siis mentiin eka suoraan satamasta). Oli nälkä, kun en laivan aamupalalla mitään syöny ja sitten isä ei suostunu ostaan mulle jotain vitun rumia ja kalliita puukenkiä mitkä näin jossain ikkunassa (oikeesti ne oli kyllä ihan hienot, niissä oli kukkia). Pientä mökötystä siis.

Matka jatkui ja jaksoin olla suht hyvällä päällä jonkin aikaa, hieman pisti vaan vituttaan Mäkkärin ylisuolainen hamppari (miksi mä muistan että se oli ylisuolainen??). Porukoiden rahat väheni, kun joutuivat mulle vaatteita ostamaan, omat rahat olin suunnitellu käyttäväni laivan tax freessä paluu matkalla. Epäkiitollinen kersa kun olin, niin vaadin koko ajan vaan lisää ja lisää rättejä, mutta eihän kukaan itseään kunnioittava vanhempi kaikkea lellipennulleen annan periksi. No, rakastuin sitten joihin übersiisteihin persenäkyy-farkkuihin (voi että oli ihanaa olla pissis!!), joilla oli joku ihan törkeä hinta. En niitä sitten saanut. Aloitin hirveän kiukuttelun kaupassa "no miksei miksei miksei?? No ihan hyvin vois ostaa, en sitte tarvi mitään muuta. Ostetaan, pliis!", mutta eihän se läpi menny. Kaupasta siis koko konkkaronkka ulos. Minähän sittne jatkoin tuota kiukuttelua vielä ulkopuolella, mutta kun kukaan ei suostunu palaamaan liikkeeseen takaisin (tämä siis oli suunnitelma, koitin sitä niin kuuluisaa väsytystekniikkaa, jonka joka teini osaa), niin vedin ihan hirveät pultit. Keskellä Tukholman vilkkainta kävelykatua karjasin "Vittu ei sitte saatana, en tarvi sitte mitään!" ja heitin kaikki kantamani kauppakassit kadulle ja lähdin raivomäryä vääntäen vetämään toiseen suuntaan. K siinä sitten kipitti perään ja käski rauhottuun. Kohta sitten luimistellen matelin porukoiden luo takaisin.

Housuja en saanut enkä muuten mitään muutakaan tuon tempauksen jälkeen.

Paluu matka laivalla meni sitten ihan hyvin, brassipoikien sijaan siellä olikin joku itäblokin (veikattiin K:n kanssa Viroa) nuorisojalkapallo-joukkue. Vissiin oli silloin jotain nuorten futis-turnauksia Suomessa ja Ruotsissa, näin ainakin joku meille selitti. No nehän ei ollu yhtään niin ihania kuin ne brassit. Rasvaset tukat ja haisivat pahalle. Eli aikaisin mentiin nukkumaan.

Toivotaan, ettei reissu Nenan kanssa mene samalla kaavalla, raivarit Tukholman keskustassa ei ehkä ole se kaikkein siistein juttu. Vaikka brasilialaista joukkuetta laivalla en pistäs pahakseni, en ollenkaan.

Mikähän maa olis seuraava, Unkari, Tunisia, Turkki, Jenkit? Kellään toiveita?

Ärrinmurrin-keksejä

Asta oli tehnyt ärripurri-postauksen, niin pistänpäs nyt sitten samanlaisen tulemaan. Eli tässä viisi asiaa, jotka saa mun mielenrauhan järkkymään ja verenpaineen kohoamaan:

1. Elämä on niin perseestä byhyy-paska

Vihaan vihaan VIHAAN jatkuvaa angstaamista ja sitä, miten joidenkin ihmisten mielestä kaikki on koko ajan perseestä. Kaikki menee aina huonosti, kukaan ei rakasta, mulla ei oo sitä eikä tätä, oon niin ruma läski paska byhyy. Miksi ei voi iloita pienistä asioista tai edes muistella niitä jo olleita hyviä asioita, jos oikeasti menee päin persettä? Elämä on tasan tarkkaan sitä mitä teet siitä. Ei mullakaan aina putkeen mene ja huonoja päiviä löytyy, mutta ne jää taakse. Mielummin keskityn niihin pieniin ihaniin arkipäivän ihmeisiin, niin kuin vaikka kummipojan hymyyn, viime viikonlopun hauskaan sekopää känniin tai vaikka siihen, miten nätiltä mun kämppä näyttääkään kun valo tulee ikkunasta sisään. Inhottaa semmoiset ihmiset, jotka koko ajan angstaa ja odottaa, että jotain huonoa tapahtuu. Ne ihmiset ei arvosta niiden elämää, niitä asioita joita niillä on tai niitä ihmisiä jotka niiden elämään kuuluu, mikä on taas hirveä loukkaus niitä muita kohtaan. Miksi ei siis voi nähdä sitä hyvää mikä itsellä jo on vaan pitää koko ajan vaatia lisää? Ei sinne risukasaan ikinä se aurinko paista, jos niitä koloja itse koko ajan paskalla tukkii.

2. Tiukkapipot ja ihmiset, joilla on jotain epämiellyttävää perseessä

Tässä menen samoilla linjoilla Astan kanssa. Näistä ei nyt varmaan kukaan tykkää. Menisi kyllä melkein samaan kategoriaan joissain osin edellisen kanssa, näillä ihmisillä kun tuntuu asiat olevan myös aina huonosti, tosin yleensä se johtuu muista (lue: esim. minusta) ihmisistä. Puuttuminen mun tekemisiin, pukeutumiseen, yleiseen habitukseen, päätöksiin, elämän tapaan, elämän katsomuksiin ja uskomuksiin ja niiden kritisoiminen saa joskus melkein murhan partaalle. Mitä se kellekkään kuuluu, montako tatuointia multa löytyy, paljonko rautaa naamaani tungen, monestikko hiukseni värjään eri värillä, mitä teen baarin jälkeen, paljonko juon ja milloin juon, missä ja miten haluan lopun elämääni viettää, milloin teen päätöksen aikuistua? Ärsyttää sellaiset ihmiset, jotka jaksavat puuttua tällaisiin asioihin ja niitä kritisoida. Jokainen ihminen on (yllätys yllätys) yksilö, jokainen elämä ja luonne on erilainen. Jos joku ei mulle kolahda, niin en ole heti tuomitsemassa ihmistä, jolle se asia onkin mitä mahtavin vaihtoehto. Tämmöiset ihmiset eivät ymmärrä miten voi pitää hauskaa ja että vielä voi elää. Ja muiden asioihin ei tarvitse puuttua. Annan minäkin (no tässähän juuri kyllä itseäni kirjoitan pussiin...) teidän pitää ne kepit siellä perseessänne poikittain.

3. Puhelin käyttäytyminen

Luuria ei lyödä korvaan. Vastaamattomaan puheluun soitetaan takaisin viimeistään seuraavana päivänä. Se nyt vaan kuuluu hyviin tapohin.

4. Kuukautiset

Voiko yksikään nainen sanoa rehellisesti, että kuukautiset ei ole maailman vittumaisin asia? No joo, ei ehkä kaikille mutta tuskin niistä kovin moni hirveästi tykkää. Itsehän vihaan niitä yli kaiken. Pari viikkoa menee niin hirveissä hormoonimyrskyissä, että ihan pelottaa, millainen monsteri musta tulee jos joskus paksuksi pamahdan. Toisena hetkenä voisi tappaa jonkun, sitten onkin niin iloinen, tämän jälkeen iskee masennus koska aikaisemmin oli niin vihainen ja ilkeä ja sitten jo itkeä märistään. Vituttaa olla punaisina päivinä niin psykopaattinen jakautunut persoona. Ja sitten ne kivut! Navasta alas päin kaikkea särkee, selkä on normaalia kipeämpi (eli tuntuu siltä niinku kuolisi ihan just), koko ajan paha olo. On nälkä ja väsy. Veto siis ihan poissa ja pienet asiat alkaa vituttaan. Ei kiva. Ja onhan se ny likasta puuhaa.

5. Portsarit

Niin. Tällä kyseisellä lajilla on nyt viime aikoina ollut jonkinlaisia ongelmia mun kanssa eli en siis itekkään tykkää niistä. Miksi ne ei voi muka keskustella mun kanssa siitä, miksi mut on heitetty joskus miljoona vuotta sitten ihan eri kaupungissa ulos baarista, miksi ne ei voi selittää mulle vieläkään tähän kyseiseen asiaan syytä (vaikka selvinpäin pilke silmäkulmassa sitä kysyin) tai miksi ne hermostuu mulle siitä, että satun tietämään, että lain mukaan sen baarin pitää olla vasta neljältä tyhjä? Ne ei oo nyt muutenkaan ollu yhtään mun kavereita, kai mä oon nyt vihdoin tavoittanu sen vittupääsika-asiakkaan tason kun itse baarihommat lopetin.